Tajusin eilen illalla, että Piia ja Anju lähtee jo viiden päivän päästä Nepaliin! Alkoi hiipiä orastava ikävä, varsinkin kun tytöt on viikonlopun Keski-Suomessa.
Mutta ei se ikäväntunne koske pelkästään Irmalan siskojani... Tiistaina vietettiin läksiäisiä, ja pakko oli todeta, että mun elämäni on kyllä siunattu aivan mahtavilla ja ihanilla ystävillä! Voitte vetää tän mun siirappisen tunnustuksen lähtöhaikeuden piikkiin, mutta oikeesti tarkoitan sitä. Tiedän, että elämä täällä jatkuu, vaikka mä lähden. Paljon sattuu ja tapahtuu niin ihmisille täällä kuin mulle siellä. Mutta mä toivon, että kun tuun joulukuussa takaisin, voisin nähdä kaikki ystävät ja rakkaat täysissä sielun ja ruumiin voimissa. En jotenkin osaa pelätä niinkään sitä, että mulle sattuu jotakin, vaikka matkustankin yhteen maailman räjähdysalttiimmista maista (kirjailmellisesti). Eniten mua pelottaa ajatus, että joku muu loukkaantuu pahasti tai siirtyy ajasta ikuisuuteen tai muuta vastaavaa. Varsikin jos perheessä sattuu jotankin... Enkä mä ole paikalla.
Mutta niille asioillehan mä en voi mitään, ja turha sitä on liikaa miettiä. Enkä aiokaan. Sitä kai vain tässä haluan sanoa, että kuljette mun ajatuksissa ja rukouksissa, notta varjeltuisitte niin, että nähdään vielä uudestaan, ja että muutoinkin teillä olisi kaikki hyvin, missä päin maailmaa sitten liikuttekin.
No niin. Päätän tämän hempeän viestini nyt, ja yritän keskittää harhailevat ajatukseni opinnäytetyöhön ja teatterioimiseen. Huraa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti