On ollut jotenkin haikeaa, sellaisella hieman kipeällä, mutta suloisella tavalla. Tänään oli kenraali, joka meni yllättävän hyvin. Lähdönhetkellä ihmisiä hyvästellessä, isonhalin keskellä meinasi silmänurkka kostua ja pala nousta kurkkuun. Muutenkin tunteet pyrkii pintaan, mutta oikeastaan pidän siitä. Ne saa tulla. Ehkä olisi huolestuttavampaa, jos ei tuntuisi missään. Ja samalla olen iloinen. Iloinen siitä, että olen lähdössä ja siitä, että minulla on paikka, jonne tulla takaisin.
Juuri kävi naapurin rouva viimeisellä visiitillä ennen huomista Kanadan -lentoa. Siinä sitä sitten ensimmäistä viedään.
Itselle iski epäilys, jotta onkohan sitä muistanut tehdä kaikki tarvittavat valmistelut ja onko kaikki tarvittavat dokumentit vielä tallella... No, vielä on viikko aikaa organiseerata asioita.
Jotenkin tuntuu epätodelliselta koko lähtö. Tajusin äsken, etten taida tulla kolmeen kuukauteen viettämään montaakaan hetkeä yksin. Yksinäiset tutkimusretket tai aamulenkit ei taida olla kovin suositeltavia... No, onneksi matkaseura on laadukasta ja MP3:nen keksitty! ;)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
onpa jännää. taas yks joukkio suuntaa maailman ääriin. :)lähteminen näyttäytyy jokavuosi haikeana ja syksyn mittaan kuulee kaikenlaisia kommelluksia ja seikkailuja sieltä täältä. ja kuinka ollakaan, joulun tienoilla suomen kamaralle palautuu joukkio, joka on monta kokemusta rikkaampi. joten siis, iloa lähtövalmisteluihin ja siunausta matkaan. ja muistahan edelleen kirjotella plokia aina toisinaan. :)
Kiitos! :) Monena vuonna on ite ollu kattomassa ihmisten lähtemistä, ja onhan tää ihan tosi siistiä olla nyt itse tässä tilanteessa. Yritän tasaisin tai epätasaisin väliajoin päivitellä kuulumisiani. Siunauksia myös tänne koto-Suomeen kaiken keskelle! :)
Lähetä kommentti